Euroopan unionin 15 vanhaa jäsenmaata koki toisen maailmansodan jälkeen 1960-luvun alkuun jatkuneen taloudellisennousun, joka kasvatti näiden maiden osuutta maailman ostovoimakorjatusta kokonaistuotannosta. Sen jälkeen EU-maiden kasvu on kuitenkin suhteellisesti ottaen hidastunut ja osuus maailman kokonaistuotannosta laskenut lähes jatkuvasti. Osuuden laskua huippuvuosiin verrattuna on kertynyt jo noin seitsemän prosenttiyksikköä.

Sen sijaan Yhdysvaltain osuus maailmantaloudesta on pysynyt vakaana jo pitkään. Yhdysvaltojen osuus on tällä hetkellä noin kolme prosenttiyksikköä suurempi kuin EU15-maiden.

Euroopan taloudellisen kasvun heikkoutta on kuvattu monin termein. Jo 1980-luvulla lanseerattiin käsite euroskleroosi, nykyään puhutaan Euroopan rakenteellisista jäykkyyksistä.

Tilanteen korjaamiseksi EU on tehnyt monia kunnianhimoisia suunnitelmia ja projekteja. On muun muassa pantu alulle sisämarkkinat, otettu käyttöön yhteinen raha sekä asetettu tavoitteeksi EU:n nousu maailman kilpailukykyisimmäksi talousalueeksi vuoteen 2010 mennessä sisäisen taloudellisen ja yhteiskunnallisen uudistumisen kautta. Osassa tavoitteita on edistytty, osassa ollaan pahasti jäljessä.

Yksi EU:n ongelmista on, että kaikkea hyvää halutaan yhtä aikaa. Siinä ei sinänsä ole mitään väärää, mutta tavoitteiden välillä vallitsee ristiriitoja, joita ei haluta avoimesti tunnustaa. Ainakin lyhyellä aika välillä esimerkiksi kilpailukyky voi olla ristiriidassa sosiaalisen koheesion kanssa ja tiukat ympäristötavoitteet voivat leikata osan taloudellisesta kasvusta.

Viime kevään huippukokouksessaan EU päätti keskittyä etupäässä talouteen. Lisäksi on tarkoitus, että jokainen jäsenmaa saa hoitaa taloutensa aiempaa enemmän omin päätöksin. Se ei ole kuitenkaan ongelmatonta, sillä maiden tekemät tai tekemättä jättämät toimenpiteet vaikuttavat myös toisiin jäsenmaihin. Voi syntyä niin sanottu vapaamatkustajaongelma, koska yksi jäsenmaa hyötyy, jos toinen tekee rakenteellisia uudistuksia. Siksi nyt tarvitaan EU:n tasolla tapahtuvaa koordinaatiota yhteisten ponnistusten aikaansaamiseksi.

Tuotannon määrä riippuu lähinnä tehdyn työpanoksen ja pääomakannan määrästä sekä siitä, kuinka tehokkaasti ne yhdistetään tuotannossa. Vastaavasti talouden kasvu riippuu käytettyjen panosten määrän ja tuottavuuden kasvusta.

Kun verrataan Euroopan ja Yhdysvaltojen tulotasoja, on hyödyllistä tarkastella useampaa osatekijää: työn tuottavuutta (BKT/tehty työtunti), ahkeruutta (tehdyt työtunnit/työntekijä), työllistämiskykyä (työllisyys/työvoima), osallistumista työvoimaan (työvoima/työikäinen väestö) ja ikärakennetta (työikäinen väestö/koko väestö).

EU15-maiden väestö oli vuonna 1950 yli 80 prosenttia suurempi kuin Yhdysvaltojen, mutta ero on sittemmin supistunut noin 30 prosenttiin. Koko EU:n väestö on toki nyt kasvanut laajentumisen kautta, mutta koska uusissa jäsenmaissa tulotaso ja tuottavuus ovat suhteellisen matalia, lisäys unionin BKT:hen on pieni.

Euroopan hitaampi väestön kasvu on johtanut siihen, että työikäisen väestön, työvoiman ja työllisten määrä on pienentynyt Yhdysvaltoihin verrattuna. Nämä suureet ovat kuitenkin pienentyneet suhteellisesti paljon enemmän kuin koko väestö. Lisäksi vuodessa keskimäärin tehtyjen työtuntien määrä on vähentynyt jo pitkään, ja se on nyt selvästi pienempi kuin Yhdysvalloissa. Tosin tällä vuosikymmenellä tilanne on tässä suhteessa vakautunut.

Toisaalta Eurooppa on kirinyt umpeen Yhdysvaltojen etumatkaa tuottavuudessa, mikä on aiemmin kompensoinut tehdyn työn määrän heikompaa kehitystä. Viime vuosina tämä myönteinen kehitys on kuitenkin pysähtynyt, ja työn tuottavuus on alkanut kasvaa Yhdysvalloissa nopeammin kuin EU15-maissa keskimäärin. Eri Euroopan maat pärjäävät tässä suhteessa hyvinkin eri tavalla. Euroopan heikomman kehityksen on arvioitu johtuvan muun muassa niin sanotun uuden talouden suuremmasta vaikutuksesta tuottavuuden kasvuun Yhdysvalloissa. Esimerkiksi Suomi on maailman huippua matkapuhelinten valmistuksessa, mutta uuden taloudeninformaatio- ja kommunikaatioteknologian käytössä teollisuustuotannossa ja palveluissa Eurooppa jää jälkeen Yhdysvalloista.

Euroopan pohjakosketus näyttää toisaalta osittain tapahtuneen, sillä EU pystyi viime vuosikymmenellä pysäyttämään ja kääntämään työllisyysasteen ja työhön osallistumisasteen suhteellisen heikkenemisen Yhdysvaltoihin verrattuna. Kehityksen taustalla ovat mahdollisesti EU:n sisämarkkinaohjelma ja EMU. Euroopan kehitysmittareiden kääntäminen kauttaaltaan pysyvään nousuun vaatii kuitenkin suuria ponnisteluja.

Muissa OECD-maissa korkeaa tuottavuutta ei ole samalla tavalla kyetty yhdistämään korkean työllisyyden ja pitkäntyö ajan kanssa kuin Yhdysvalloissa. Yhdysvaltoihin verrattuna korkea tuottavuus on muissa OECD-maissa saavutettu vain selvästi pienemmällä kokonaistyöpanoksen määrällä.

Työllisyyden parantaminen on EU:n keskeinen tavoite. Tuntuu kuitenkin siltä, että EU:ssa ja Suomessakin painotetaan liikaa sitä, että vain voimakas talouskasvu voi hoitaa työttömyysongelman.

Talouden pitkäaikaiset buumit ja taantumiset näkyvät ensisijaisesti reaalitulojen kasvunopeudessa ja vasta toissijaisesti työllisyyskehityksessä, jos työmarkkinat toimivat joustavasti. Tässä mielessä on siksi mahdollista uida vastavirtaan. Työllisyyttä on voitava hoitaa rakenteellisilla toimilla, vaikkeivät talouden toimintaympäristön yleiset edellytykset olisikaan suotuisia. Ja kääntäen on muistettava, että työllisyyden paraneminen kasvattaa myös kansantalouden tuotantoa.

Teksti: Kari Alho ja Ville Kaitila, ETLA