Sisämarkkinat — vielä kerran yhdessä ja tunteella

Suomen Kuvalehti kertoi helmikuussa 1953 ”merkillisestä virstantolpasta, joka mainitaan tulevissa historiankirjoissa”. Nimittäin 10.2.1953 lakkasivat Euroopan hiili- ja teräsyhteisön kuuden jäsenmaan väliset tullirajat vaikuttamasta näiden maiden välisiin kivihiilen, rautamalmin ja romuraudan kuljetuksiin.

Tapaus oli merkittävä. Lehti jatkaa: ”Silloin murrettiin eurooppalaisten ennakkoluulojen ja kansallisten etujen muuriin aukko, joka kerran avauduttuaan pyrkii edelleen laajentumaan.”

Ja laajentunut tuo aukko todella on. Sisämarkkinat ovat Euroopan unionin selkäranka. Henkilöiden, tavaroiden, palvelujen ja pääomien vapaa liikkuvuus unionin alueella on todellisuutta – periaatteessa. Elävässä elämässä asiat eivät aina toimi periaatteiden mukaan.

Protektionistisiin vaistoihin perustuvat kansalliset normit estävät liian usein tavaroiden vapaata liikkuvuutta. Palvelujen vapauttaminen on noussut jopa ideologiseksi kysymykseksi, kuten palveludirektiivin käsittely osoittaa.

Eurooppalaiset pääomamarkkinat ovat jakautuneet kansallisiin pikkumarkkinoihin. Henkilöiden vapaa liikkuvuus on laajentumisen myötä nostettu työmarkkina- ja talouspoliittiseksi ongelmaksi. Kaiken huipuksi EU:n jäsenvaltiot vielä viivyttelevät sovittujen sääntöjen toimeenpanossa.

Joidenkin mielestä eurooppalaisista sisämarkkinoista puhuminen globalisoituvassa maailmassa on kotikutoista näpertelyä. Kuitenkin maailmanlaajuisesti Euroopan sisämarkkinoita pidetään tavoiteltavana mallina. Alueellisten vapaakauppapyrkimysten ja jopa WTO:n toiminnan pontimena ovat samat tavoitteet, jotka ovat ohjanneet sisämarkkinoiden syntyä: talouskasvun ja työllisyyden edistäminen raivaamalla esteitä markkinoilta sekä toimimalla yhteisten pelisääntöjen mukaan.

Sisämarkkinoita kehitetään jatkuvasti, näkyvimmin uudella sääntelyllä. Komission tämän vuoden työsuunnitelmaan sisältyy monia tähän tähtääviä aloitteita: arvopaperimarkkinoiden toiminta, luottolaitokset, postipalvelut, puolustusvälineteollisuus, pankkien väliset maksujärjestelmät…

Voimallisempi väline sisämarkkinoiden kehittämisessä on usein kuitenkin EY:n tuomioistuinten ratkaisukäytäntö. Lukuisat linjaratkaisut ovat ohjanneet vuosien varrella sisämarkkinoiden toimintaa – useimmiten jäsenvaltioiden kannalta herkissä asioissa, kuten sosiaaliturvassa, koulutuksessa, verotuksessa ja ympäristönormeissa.

Syynä tuomioistuinratkaisujen korostuneeseen merkitykseen on usein se, etteivät jäsenvaltiot pysty päätöksentekoon kansallisten intressien vuoksi. Lisäksi erimielisyyksiä pyritään hautaamaan tulkinnanvaraisiin kompromisseihin. Se ei ole kenenkään etu.

Jäsenvaltioiden tulisikin ottaa jälleen johto omiin käsiinsä sisämarkkinoiden kehittämisessä. Tarvitaan kirkas näkemys siitä, miksi selkeät yhteiset säännöt palvelevat kaikkien etua. Kouluesimerkki on palveludirektiivi, jonka läpiviemisessä tarvitaan suoraviivaista ja pontevaa päätöksentekoa. Suomen EU-puheenjohtajuudelle tämä tulee olemaan yksi näytön paikoista.