Teksti: Hannele Mayer
Kuva: Marjut Hentunen

Kilpailupolitiikkaa reilun pelin puolesta

EK keräsi yritysten kokemuksia uudesta kilpailulainsäädännöstä. Huolta aiheuttavat niin kilpailuviranomaisten hidas asioiden käsittely, markkinaoikeuden jutturuuhka, itsearvioinnin vaikeus kuin viranomaisten päätösten heikko ennustettavuus. Kilpailupolitiikka pitäisi nostaa osaksi Suomen elinkeinopolitiikkaa.

EU:n komissio antaa suuren painoarvon kilpailupolitiikalle, jonka johtotähtiä ovat avoimet markkinat, reilu kilpailu ja kuluttajien etujen turvaaminen. Komissio valvoo ja kehittää kilpailupolitiikkaa aktiivisesti, ja kilpailuasiat saavat paljon julkisuutta.

Suomessa ei olla aivan yhtä pitkällä: kilpailupolitiikka on merkinnyt meillä pitkälti EU-lainsäädännön teknistä toimeenpanoa eikä kilpailuasioita mielletä aina edes omaksi politiikkalohkokseen.

Kilpailuvirasto on toki kehittänyt kilpailupolitiikkaa Suomessa. Politiikan vetovastuu ei kuitenkaan ole ollut kokonaisvaltaista eikä hallitusohjelmasta löydy kilpailupolitiikasta kuin muutama hajanainen kannanotto.

”Kauppa- ja teollisuusministeriön pitäisi ottaa nyt vahva rooli ja kokonaisvastuu kilpailupolitiikan eteenpäin viemisestä”, sanoo erityisasiantuntija Antti Maijala EK:sta. Jotta kilpailupolitiikasta tulisi osa Suomen elinkeinopolitiikkaa, se pitäisi EK:n mielestä kirjata selkeästi seuraavan hallituksen ohjelmaan.

Uusi lainsäädäntö puntariin

Suomessa tuli voimaan vappuna 2004 laaja kilpailulainsäädännön uudistus, joka muutti kilpailuperiaatteita ja viranomaiskäytäntöjä olennaisesti. Käyttöön otettiin muun muassa Yhdysvalloista tuttu ilmiantojärjestelmä. Vastaavat lakimuutokset on tehty kaikissa EU-maissa, joten koko unionissa noudatetaan nyt pitkälti samansisältöistä kilpailulainsäädäntöä.

”Tästä on hyötyä yrityksille, sillä enää ei tarvitse varautua eri maissa erilaiseen lainsäädäntöön”, Maijala kommentoi.

Hän pitää uudistusta muutenkin monilta osin onnistuneena, sillä se on tehostanut kilpailuvalvontaa ja jossakin määrin nopeuttanut asioiden käsittelyä.

Mutta ei niin hyvää ettei jotakin korjattavaa. EK kokosi reilu vuosi sitten yritysten edustajista työryhmän, joka kerää yritysten kokemuksia uudesta kilpailulainsäädännöstä ja tekee ehdotuksia epäkohtien korjaamiseksi.

Stora Enso Oyj:n lakiasiainjohtajan Jyrki Kurkisen johtama ryhmä on nyt julkaissut raporttinsa, jossa kiinnitetään huomiota muun muassa yritysten oikeusvarmuuden heikkenemiseen ja itsearvioinnin vastuun kasvamiseen.

Itsearvioinnin sietämätön vaikeus

Vanhan kilpailuoikeusjärjestelmän aikana yrityksillä oli mahdollisuus pyytää EU:n komissiolta tai kansalliselta kilpailuviranomaiselta poikkeuslupa tai niin sanottu puuttumattomuustodistus. Se tarkoitti ennakkotietoa siitä, onko jokin yrityksen suunnittelema järjestely tai toimenpide kilpailulainsäädännön mukainen vai ei. Jos lupa myönnettiin, yritys saattoi luottaa toimiensa lainmukaisuuteen.

Enää tätä mahdollisuutta ei ole. Riski joutua alueelle, jonka viranomaiset arvioivat jälkikäteen sopimattomaksi, on kasvanut. Mahdollisessa tutkinnassa yritykset eivät edes saa tietää, mistä heitä epäillään ja millä perusteella, sillä asiakirjat tulevat julkisiksi vasta kilpailuviranomaisen antaman päätöksen antamisen jälkeen. Näin tutkittavat joutuvat ”roikkumaan löysässä hirressä” koko tutkinnan ajan.

”Iso muutos on se, että vastuu kilpailulainsäädännön soveltamisesta ja toiminnan arvioimisesta on kokonaan yrityksen omilla harteilla. Tämä kasvattaa yritysten työtaakkaa ja lisää myös epävarmuutta”, Maijala luettelee.

”Kilpailuoikeudessa jonkin menettelyn sallittavuus voi olla hyvinkin tulkinnanvaraista. Asian selvittämiseksi on usein tehtävä yksityiskohtainen markkinaselvitys. Yritys joutuu myös ottamaan itse vastuun arvioinnin perustana käytettävästä markkinamäärittelystä. Viranomaisen näkemys voi poiketa siitä, miten yritys itse näkee kilpailuympäristönsä.”

Kilpailuoikeudellisen arvion tekeminen edellyttää usein ulkopuolisten asiantuntijoiden käyttöä, mikä lisää yrityksen kustannuksia. Rajatapauksissa asiantuntijat voivat painottaa eri seikkoja. EK:n työryhmä katsookin, että erityisesti sellaisissa tapauksissa, joissa jokin järjestely edellyttää yrityksiltä suuria investointeja tai on periaatteellisesti merkittävä, yritysten tulee saada ennakolta varmuus menettelyn hyväksyttävyydestä.

Oikeusturva koetuksella

Maijala pohtii sitä, kuinka hyvin ilmiantojärjestelmä sopii oikeusjärjestelmäämme. Ilmiantojärjestelmän mukaan se, joka antaa ensimmäisenä ilmi kartellin, voi säästyä itse täysin seuraamuksilta, vaikka onkin ollut mukana kartellissa.

”Järjestelmään päädyttiin, sillä EU:n komissio oli sen kannalla ja sellainen oli jo käytössä Yhdysvaltojen lisäksi joissakin EU-maissa.”

Maijalan mukaan järjestelmä on kilpailuviranomaisille mitä tehokkain työväline, mutta se ei oikein istu suomalaiseen oikeustajuun. Lisäksi se voi mahdollistaa perusteettomat, ääritapauksessa jopa kiusanteko- tai kostomielessä tehdyt ilmiannot.

”Täysin kirjoittamaton kirja on myös se, mille tasolle seuraamusmaksut käytännössä asettuvat. Uuden lainsäädännön mukaan sakko voi nousta jopa 10 prosenttiin konsernin liikevaihdosta, mutta ennustettavuus viranomaisten päätöksistä on heikkoa. Komissio antoi kesäkuussa uudet suunataviivat seuraamusmaksujen laskemisesta. Ne tulevat voimaan todennäköisesti ennen vuoden päättymistä ja niiden ankara soveltaminen saattaa johtaa sakotuskäytännön olennaiseen korottamiseen”, Maijala ennakoi.

Erityisiä ongelmia aiheuttaa markkinaoikeuden valtava jutturuuhka. Päätöstä voi joutua odottamaan vuosikausia. Näin pitkä odotusaika on täysin kohtuuton tämän päivän kiivasrytmisessä yritystoiminnassa.

Jopa EU:n kilpailukomissaari Neelie Kroes kiinnitti viime kesänä Suomenvierailullaan huomiota markkinaoikeuden jutturuuhkaan. Hän sanoi sen heikentävän Suomen markkinaoikeuden toimivuutta ja patisti tekemään ongelman helpottamiseksi kaiken voitavan.

Maijalan mukaan markkinaoikeuden tulpat juontavat juurensa erityisesti julkisten hankintojen juttujen puolelta. Jutturuuhka tulee purkaa lisäämällä markkinaoikeuden resursseja ja esimerkiksi selvittämällä, miten voidaan kehittää julkisia hankintoja koskevien asioiden käsittelyä.