Erikoistumista ja laaja-alaisuutta
Suomalainen koulutus- ja innovaatiojärjestelmä nauttii kansainvälistä arvostusta. Rohkenen väittää näin, vaikka yksikään suomalainen yliopisto ei ole noussut kansainvälisissä vertailuissa kovin korkealle. Myöskään suomalaisten nobelistien lista ei tunnetusti ole pitkä.
Sen sijaan maamme menestys on perustunut sekä sosiaalisesti että alueellisesti kattavaan ja tasalaatuiseen yliopistolaitokseen, joka on mahdollistanut koko maan lahjakkuusreservien käyttöönoton. Itse asiassa olemme menestyneet kokoomme nähden hyvin myös tieteellisten julkaisujen ja patenttien tuottajina, vaikka meillä ei olekaan yhtään Harvardiin verrattavaa osaamiskeskittymää.
Useissa viime kuukausien linjauksissa tiede- ja teknologiapolitiikan on haluttu tukevan entistä vahvemmin erikoistumista ja keskittymistä huippuosaamiseen. En vastusta näitä linjauksia, mikäli erikoistuminen ei tarkoita voimavarojen keskittämistä vain joillekin yksittäisille yliopistoille ja paikkakunnille tai oletetuille kasvualoille. Yksiulotteinen keskittämislinja uhkaisi murentaa sen koulutus- ja innovaatiojärjestelmämme vahvan perustan, joka on ollut pienen maan tärkein kilpailuetu.
Esimerkiksi maamme vahvin kasvuala, IT-ala, on voinut perustaa menestyksensä muihinkin vahvuustekijöihin kuin ylivertaiseen teknologiaosaamiseen. Vastaisuudessa tarvitsemme vieläkin enemmän laaja-alaisia, kieltä ja kulttuuria tuntevia sekä tietysti bisnes- ja kommunikaatiotaidot hallitsevia insinöörejä.
Myös kauppatieteilijöiden tulee pystyä analysoimaan yritysten toimintaympäristön kannalta tärkeitä tekijöitä laajemmin kuin liiketaloustieteen näkökulmasta. Ja toisin päin: teknologiaa tai vaikkapa oikeudellista ajattelua hallitseva humanisti voi olla hyvin kysytty tulevaisuuden työmarkkinoilla.
Tieteellisen tiedon tuottamisen ohella yliopistotutkinnon suorittaneiden vahvuutena on kyky omaksua koko ajan uutta tietoa ja soveltaa sitä. Siksi innovaatiojärjestelmää ei tulisi tarkastella vain tutkimuksen näkökulmasta. Yhtä lailla tärkeää on perustutkinto- ja täydennyskoulutus. Myös tohtorikoulutuksen ideaalina on ollut liian kapeasti eteneminen akateemisella uralla, kun sen haasteena on monentyyppisten tutkimus- ja kehitystyön ammattilaisten tuottaminen.
Ymmärrän hyvin argumentaatiota, jossa pienen maan uskotaan menestyvän parhaiten erikoistumalla joillekin kasvualoille. Silti tässäkin pitää varoa ääripäitä. Erikoistuminen tarvitsee vastapainokseen riittävää laaja-alaisuutta, joka turvaa myös kasvualojen uusiutumisen. Maamme menestys voi löytyä myös uusien teknologioiden soveltamisesta jo auringonlaskun aloiksi tuomituilla aloilla. Mieleeni tulee esimerkiksi menestyksemme metsäkonemarkkinoiden globaalissa kilpailussa.
Erityisen kriittisenä pidän kysymystä siitä, miten koulutus- ja innovaatiojärjestelmämme tukee palveluosaamista. Sillä tarkoitan ennen muuta niitä palveluja, jotka tuottavat talouteemme uutta lisäarvoa. Työllisyyden painopisteen muuttuminen jalostuksesta palveluihin on väistämätön trendi. Siinä voittajia ovat ne, jotka pystyvät tekemään palveluista kannattavaa liiketoimintaa.
Palveluala vaatisi vahvaa panostusta yliopistovetoiseen huippuosaamiseen. Nythän esimerkiksi matkailu- ja virkistyspalvelujen osaajien korkeakoulutus on jäänyt lähinnä ammattikorkeakoulutasolle.
Elinkeinoelämän menestys on riippuvaista koko yliopistojärjestelmämme toimivuudesta, ei vain insinööri- ja kauppatieteistä. Ilolla olen huomannut, että elinkeinoelämän piirissä on kannettu huolta myös opettajankoulutuksen vetovoimasta ja laadusta. Sama voisi koskea nykyistä vahvemmin myös sellaisia yhteiskunnan toimivuuden kannalta keskeisiä aloja kuin juridiikka tai hallintotieteet. Globaalin sääntely-ympäristön nopea muutos asettaa myös niille voimakkaita muutoshaasteita.
Ideaalimaailmassani koulutus- ja innovaatiojärjestelmän menestys nojaa tulevaisuudessakin vahvaan tieteelliseen perustaan, mutta samalla arvostetaan myös laaja-alaisuutta ja monitieteisyyttä. Pyrkimys tutkimuksen huipulle ei voi olla kaiken yliopistokoulutuksen tavoitteena, vaan tarvitsemme ennen muuta hyvää peruslaatua kaikissa toiminnoissamme.
Emme myöskään kaipaa Suomeen b-luokan yliopistoja, puhuttakoon sitten perustutkintokoulutukseen keskittyvistä halpayliopistoista tai yliopistoiksi hallinnollisella päätöksellä ylennetyistä ammattikorkeakouluista.
