Kuva: Juliana Harkki

Protektionismia liikkeellä

Palveludirektiivin käsittelyn yhteydessä monet EU-maat päästivät protektionistiset viettinsä valloilleen. Ne halusivat suojella muun muassa terveyspalveluja, audiovisuaalisia palveluja, liikennepalveluja ja turvapalveluja ulkomaiselta kilpailulta.

EU-maiden hallitukset tarjoavat suojelupalvelujaan myös yritysjärjestelyissä, mistä on esimerkkejä energia-alalta, pankkisektorilta ja terästeollisuudesta. Kansallisia ”kruununjalokiviä” tai merkittäviä markkinajohtajia halutaan suojella ulkomaisilta, vihamielisiksi koetuilta valtaajilta. Tällöin unohtuvat yhteisesti sovitut sisämarkkinoiden pelisäännöt.

Myös muualla maailmassa hallitukset puuttuvat mielellään kansainvälisiin yritysjärjestelyihin. Tuoreimmat esimerkit ovat USA:sta, jossa valtiovaltaa huolestuttaa muun muassa eräiden satamien liukuminen ulkomaiseen omistukseen.

Protektionismin käyttövoimaksi kelpaavat monet asiat. Esimerkiksi kansansuosion kalastelu työpaikkoja säilyttämällä, halu pitää strategisiksi nimetyt teollisuuden alat kansallisessa päätösvallassa tai halu myötäillä globalisaation vastustajia. Yhteisenä nimittäjänä on muutoksen pelko.

Historian valossa protektionismin jäljet pelottavat. Ensimmäisen maailmansodan jälkeisinä epävarmuuden aikoina rajojen sulkeminen ja omien talouksien suojeleminen oli vallitseva piirre erityisesti Euroopassa. Seurauksena oli kasvun hiipuminen, taloudellisen ja poliittisen epävarmuuden lisääntyminen, ääriliikkeiden nousu sekä poliittisen jännityksen kiristyminen.

Toisen maailmansodan jälkeistä jälleenrakennusta leimasi määrätietoinen pyrkimys kansainvälisen taloudellisen yhteistyön lisäämiseen. Vuonna 1946 käynnistettiin neuvottelut Kansainvälisen Kauppajärjestön ITO:n perustamiseksi. Samanaikaisesti perustettiin Maailmanpankki ja Kansainvälinen Valuuttarahasto. ITO:n perustaminen ei tuolloin onnistunut, mutta 23 neuvotteluihin osallistuneista 50 valtiosta sopi Genevessä vuonna 1947 merkittävästä keskinäisestä tullinalennusohjelmasta, joka tuli GATTin nimellä voimaan vuonna 1948. Peruskivi nykyiselle WTO:lle oli laskettu.

Usko taloudellisen yhteistyön siunauksellisuuteen oli vahva erityisesti Euroopassa. Perustettiin Hiili- ja teräsyhteisö sekä Euroopan Talousyhteisö, josta sittemmin muotoutui Euroopan unioni. Toimivat markkinat ja kaupan vapaus on kirjattu selkeäksi säännöksi EU:n perussopimuksiin.

Vapaakaupan tavoitteita edistävät myös lukuisat alueelliset ja bilateraaliset vapaakauppasopimukset, joiden uutta tulemista ennakoidaan nyt, kun monenkeskiset WTO:n Dohan-neuvottelut ovat lepotilassa. Protektionismin henki leijui näidenkin neuvottelujen yllä.

Kaupan vapaus on siis pääsääntö, jota maailman valtiot suurelta osin pyrkivät noudattamaan. Tulokset ovat kiistattomia: talous kasvaa, työllisyys paranee ja köyhyys vähenee. Tässä valossa edellä kuvatut uhat ovat ehkä yksittäisiä poikkeuksia. Niistä on kuitenkin syytä kantaa huolta, koska huono käytös voi levitä. Mutta sittenkään: taloushistoria ei tunne yhtään tapausta, jossa protektionismin tuella olisi pelastettu kestävästi yhtään toimialaa tai yritystä.