Tohtoreista kilpailukykyä yrityksille
Opetusministeriön tohtoritutkintotavoite vuodelle 2008 on 1 600, mitä on yleisesti kritisoitu liian suureksi. Tohtoreita valmistui viime vuonna ennätykselliset 1 422. Tohtoreiden työttömyysaste on samalla kasvanut ja on nyt noin 1,8 prosenttia. Se on kuitenkin edelleen alhainen verrattuna yleiseen 8,1 prosentin tai ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneiden 3,4 prosentin työttömyyteen.
Uusista tohtoreista valtaosa sijoittuu edelleen yliopistojen tai julkisen sektorin palvelukseen ja vain noin neljännes elinkeinoelämään. Yliopistot eivät voi työllistää vuosittain 1 600 uutta tohtoria henkilökuntaansa, vaan entistä suuremman osan tulee löytää työpaikkansa yliopistolaitoksen ulkopuolelta.
Suomi uskoo menestyvänsä osaamiseen perustuvalla taloudella. Voidaan siten olettaa, että tohtoreille olisi työmarkkinoilla myös kysyntää. Suomen T&K-panostus bruttokansantuotteeseen suhteutettuna (noin 3,5 prosenttia) ja tutkijoiden määrä työvoimasta (noin 13 tutkijaa tuhatta työntekijää kohti) ovat maailman huippua. Teollisuuden osuus Suomen T&K-panostuksesta on yli 70 prosenttia, mutta vasta kolme prosenttia sen tutkimushenkilökunnasta on tohtoreita.
On huomattava, ettei yksityissektorilla ole olemassa erikseen vain tohtoreille tarkoitettuja työpaikkoja. Julkisellakin sektorilla vain harvoin viran pätevyysvaatimuksissa edellytetään tohtorin tutkintoa.
Elinkeinoelämälle tutkintonimike ei ole tärkeintä, vaan mitä sen suorittanut henkilö osaa. Tohtorikoulutuksen tulee siis ottaa huomioon väitöskirjatyön ja sen tieteellisen tason ohella ne taidot, joita työelämä edellyttää.
Tohtorin tutkinto on osoitus siitä, että henkilö on syvällisesti perehtynyt oman alansa tiettyyn osa-alueeseen ja hallitsee sen keskeisimmät tutkimusmenetelmät sekä on halukas oppimaan uutta. Lisäksi tohtorikoulutuksessa tulee kiinnittää huomiota siihen, että tohtoritutkinnon suorittanut kykenee etsimään tietoa, arvioimaan sen luotettavuutta ja soveltamaan sitä. Hänen tulee hallita tutkimustyön johtaminen ja tutkimussuunnitelmien laadinta sekä omata hyvät suulliset ja kirjalliset kommunikaatiotaidot.
Tietointensiivistä suurteollisuutta ja sen tutkimus- ja tuotekehitysyksiköitä lukuun ottamatta elinkeinoelämässä vielä vierastetaan tohtorien palkkaamista. Suomen Akatemian teettämän selvityksen mukaan vain kahdeksan prosenttia yrityksistä pitää tohtorin palkkaamista tarpeellisena.
Toisaalta eräs jatko-opiskeleville osoitettu kysely paljasti, että tohtorintutkinnon jälkeen ensisijaisesti halutuin työpaikka oli oma yliopisto, seuraavaksi jokin toinen yliopisto tai tutkimuslaitos ja vasta sen jälkeen elinkeinoelämä. Lisäksi huolestuttavan moni väitöskirjatyön tekijä aloittaa jatko-opiskelun vain siksi, ettei muuta työtä ei ole tarjolla. Nämä jatko-opiskelijat myös siirtyvät yleensä välittömästi työelämään yliopiston ulkopuolelle, kun siihen tarjoutuu tilaisuus.
Yhteiskunnan kannalta ratkaisu ei aina ole huono, mutta yliopisto menettää tohtorintutkintoja ja sitä kautta rahoitustaan. Erityisen yleistä tämä on elinkeinoelämää lähellä olevilla koulutusaloilla.
Siirtymistä työelämään yliopiston ulkopuolelle lisäävät jatkokoulutusrahoituksen määräaikaisuus ja siitä johtuva epävarmuus. Tilannetta helpottavat tohtorikoulut ja niiden jatko-opintopaikat. Sekä yliopiston, opiskelijan että yhteiskunnan etu olisi, että ammattimaisen tutkijanuran luonnin edellytyksiä parannettaisiin pikaisesti. Suomen Akatemia on jo alkanut panostaa tähän ja Euroopan unionilla on suunnitelmat kansainvälisen tutkijanuran edistämiseksi. Myös opetusministeriön asettamat työryhmät ovat tehneet esityksiä sekä tohtorikoulutuksen että tutkijan uran kehittämisestä.
Tulevaisuudessa kilpailu vain kovenee yliopistojen välillä opiskelijoista, opettajista, tutkijoista ja voimavaroista. Yliopiston maine ja houkuttelevuus tiedeyhteisönä sekä menestyminen kilpailussa voimavaroista pohjautuu ennen kaikkea yliopiston tutkimustoiminnan laatuun ja siihen kytkeytyvän opetuksen ajanmukaisuuteen. Yliopistojen kansainvälinen kilpailukyky voidaan siten varmistaa vain panostamalla voimakkaasti perustutkimuksen resursointiin ja laatuun.
On myös tärkeää todeta, ettei yksikään suomalainen yliopisto voi olla olennainen osa kansainvälistä tiedeyhteisöä ilman toimivia yhteistyösuhteita hyvien ulkomaisten yliopistojen kanssa. Tutkimuksen ja opetuksen voimakas kansainvälistäminen ja yhteistyö tasokkaiden ulkomaisten yliopistojen kanssa on myös yksi keino toiminnan laadun kohottamisessa.
